Ei tästä tuu yhtään mitään. Olen keskenmenon jo aika hyvin hyväksynyt ja tukea olen saanut paljon läheisiltä.Mutta, siltikään en vielä ole saanut normaalia rytmiä elämään. Kaksi viikkoa olen ollut sairaslomalla. Itsekseni ajattelin, että palaan heti normaaliin rytmiin, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Kävin kerran sairaslomani aikana koululla hoitamassa asioita ja huomasin etten todellakaan olisi ollut kunnossa palaamaan koulun penkille. Itku ja suru vaan valtasi mielen. Onneksi kätilö sanoi, että otat nyt ihan kunnolla vaan lomaa, jotta saan surtua menetyksen ja ryhmänohjaaja sanoi samaa ja antoi 2viikkoa lomaa.
Viikot ovat vierähtäneet. Unirytmi on aivan sekaisin, kun ei ole tullut unta niin olen valvonut yömyöhään ja väsyttänyt itseni. Kouluun olisi eilen pitänyt palata, kun uusi jakso alkoi. En mennyt, kun oli aika kätilöopistolle verikokeisiin aamusta. Oli tosi vaikea olla kätilöopistolla, kun näki äitejä, jotka olivat lähdössä kotiin pienokaisen kanssa. Kävin pikaisesti labrassa ja äkkiä pois. Tänään olisi ollut toinen koulupäivä - en mennyt tuli taas valvottua pitkään ja aamulla sitten nukutti. Huomenna on pakko saada itseä niskasta kiinni ja mentävä kouluun. En kylläkään tiedä voinko mennä anatomian kakkos kurssille, kun eka kurssi vielä suorittamatta. Huomenna olis myöskin mentävä kaverin liikkeeseen tuuraamaan häntä pariksi tunniksi, onneksi on vasta illalla. Kaverikin olisi tulossa käymään.

Millä ihmeellä sitä pääsee normi rytmiin kiinni? Tuntuu, että miehelläkin on hukassa normaali rytmi, mutta hänellä on liukuva työaika, et sitä ei sinällään haittaa et aamut menee pitkiksi. Mutta voisko hän mitenkään auttaa mua?! Tunnen itseni saamattomaksi, mutta tuntuu ettei mies kauheesti asian eteen mitään tee. On hän ihana ja kaikkee ja on ollut tukena, mut jotenkin tunnen vaan et hän ei auta tarpeeksi.